KALEVALA – Live At Turku International Pop & Rock Festival 1970
(Ainoa! AOPLP 2303)
Ylen arkistoista löytyneen Kalevalan Ruisrock-… eikun siis Turku International Pop & Rock festival -taltioinnin julkaisu on varsinainen kulttuuriteko. On erikoista, että Yle ylipäätään nauhoitti tuolta festivaalilta mitään, puhumattakaan Kalevalasta, jota kukaan ei juurikaan tuntenut. Ei varmaan Helsingin ulkopuolella ainakaan. Hienoa, että nauha on säästynyt ja näkee nyt päivänvalon. Kokoonpano on Remu Aaltonen (rummut ja laulu), Affe Forsman (rummut ja perkussiot), Albert Järvinen (kitara) ja Lido Salonen (basso) sekä yhdellä raidalla heitä avustaa perkussionisti Francis Looby. Tämä kokoonpano oli pre-Hurriganes, sillä puolet bändin jäsenistä oli mukana tuossa Suomen suurimmassa sekä suosituimmassa rockbändissä ja kyllä ryhmän kahdesta muustakin muusikosta kuultiin vielä.
Keikan kappaleista Shakin’ All Over, Lucille, Good Morning Little School Girl ja Sweet Little Sixteen päätyivät Hurriganesin ohjelmistoon. Yleisö on villinä, kun Whole Lotta Shakin’ Goin’ On lähtee käyntiin. Sitä seuraava Shakin’ All Over on lähes yhtä hurja kuin The Whon saman vuoden alkupuolella julkaisema näkemys aiheesta. Good Morning Little School Girl ja Sweet Little Sixteen vedetään Ten Years Afterin sabluunaa käyttäen. Kakkospuolen aloittaa Little Richardin Lucille, jonka sovitus on velkaa Johnny Winterille.
Viimeisenä saamme kuulla Francis Lobbyn avustamana Green Onions -sävytteisen näkemyksen Sonny Boy Williamsonin sävellyksestä Help Me. Kappale alkaa Remun härskillä, yleisöä kosiskelevalla esipuheella ennen kuin tutulla riffillä käynnistyvä jamihenkinen soitto alkaa vyöryä niskaamme. Kappaleen sanoitus on Remulle täysin tuntematon, mutta hippifestivaalille sopiva ”freedom” huudetaan useasti ja ”help me” mainitaan muutamaan kertaan. Salosen basso murisee kuin John Entwistlellä ”Live At Leeds” -kiekolla ja Järvinen sukeltaa sinisten sävyjen sekaan syvemmälle kuin koskaan ennen. Keikan lopetuksena olleet Santanan Soul Sacrifice sekä Made In Swedenin I Don’t Care eivät ikävä kyllä Ylen nauhalle päätyneet.
Levyn kaikki kuusi kappaletta ovat tuhtia bluesrockia varustettuna sellaisella asenteella, että heikommat tarvitsevat nitroa. Kahden rumpalin, loistavan kitaristin ja soittimensa hallitsevan basistin tarjoilema musiikki on aivan extra terrestrial. Remun laulu oli jo tuolloin sitä ”friduna skigunaa ja beebobbahobbinia”, jota saimme kuulla myöhemminkin. Järvinen puolestaan oli jo tuolloin todella kova kitaristi ja heittää nyt niin tiukkaa tavaraa, ettei voi muuta kuin vain ihmetellä. Etenkin kun hän oli keikan aikoihin vielä alle parikymppinen nuorukainen, joka tuli täyttämään pyöreitä vuosia vasta paria kuukautta myöhemmin.
Kokoonpano ikävä kyllä/kaikeksi onneksi jäi lyhytikäiseksi, sillä Remu suututti ensin Järvisen, joka pakkasi kitaransa ja lähti. Myöhemmin Remu riitautui Salosen kanssa saaden itse kenkää. Jos kumpaakaan ei olisi tapahtunut ja Kalevala olisi jatkanut uraansa, olisi Suomi-rockin historian lyhyt oppimäärä varmasti aivan erinäköinen: Hurriganesia ei olisi koskaan perustettu, jolloin Cisse Häkkinen olisi ehkä ollut käytettyjen autojen kauppias ja Ile Kalliosta olisi tullut arkkitehti. Janne Ödner ei olisi suunnitellut Rock’n’Roll Bandia ja Pelle Miljoona olisi edelleen peruskoulunopettaja. Myös monet muut Hurriganesista, Albert Järvisestä, Ile kalliosta ja Dave Lindholmista innoituksensa saaneet muusikonalut olisivat käyneet koulunsa loppuun ja päätyneet porvarillisiin ammatteihin. Ehkä, kenties tai sitten ei…
Mutta olisiko Kalevalasta tullut sellainen yleisömagneetti kuin Hurriganesista tuli, epäilen suuresti. Bändi olisi varmasti kaatunut musiikillisiin erimielisyyksiin ennemmin tai myöhemmin. Vaikka korttipakkaan mahtuu neljä kuningasta, bändiin ei mahdu kolmea. Hyvänä esimerkkinä siitä on Cream. Olisko Järvisestä tullut sellainen rock-ritarikunnan suurlähettiläs kuin hänestä tuli, vai olisiko Jukka Tolonen tai kenties Rekku Rechardt vienyt tuon paikan, siihen jokaisella on varmaan oma näkemyksensä.
Yksi asia tässä nyppii sen verran, että pakko on sanoa. Levyn laittaminen kanteen on erittäin työlästä, ja kun sen sinne vihdoin viiden minuutin äheltämisen jälkeen saa, on turha edes ajatella saavansa liitteen sinne. Se nimittäin ei mahdu. En tiedä, johtuuko se paksusta levystä, hiekkapaperin karheasta sisäpussista vai liian pienestä kannesta. Jos tämä olisi ensimmäinen (ja Ainoa!) kerta, niin voisin sanoa mitäs pienistä, sattuuhan sitä. Vastaavia tapauksia on kuitenkin tullut viime vuosina vastaan useita, joten kiinnittäkää asiaan jatkossa huomiota, please!
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
